[ Sisältö | Kirjoitelmia | Taidetta | Valokuvia | Palaute ]

Sade

Aurinkoa. Eilinen säätiedotus oli luvannut kaunista säätä. Mitä kauneinta säätä oli luvattu koko maahan. Säämies oli jopa väläyttänyt valkoista valloittavaa hymyään televisiokameroille, ikään kuin vakuutuksena sään ihanudeesta. Hän kehui päivää mainioksi uimarantapäiväksi. Aurinkoa ja lämpöä riittäisi, ja vesi olisi juuri sopivaa. Lopuksi uutisankkuri oli muistanut muistuttaa aurinkovoiteen käytöstä.

Sadetta. Taivas oli harmaa, ja pilvet tummia. Vettä putosi taivaasta kaatamalla. Oli lauantai-iltapäivä ja keskustan kadut olivat hiljaisia. Ei ristinsielua missään, ei kodittomia, eikä kodillisia. Ei kissoja eikä koiria... vaikka juuri tämä jos mikä oli koiranilma. Kukaan ei olisi viitsinyt lähteä ulos tällaisella ilmalla, eikä tarvinnutkaan. Vesi vei mukanaan kaupungin liat. Tiet olivat märkiä ja lätäkköisiä. Vesi syöksyi viemäreihin, mutta viemärit eivät voineet ottaa vastaan kaikkea sitä, joten paikoin tiellä oli syviä lätäköitä. Kukaan ei kuitenkaan valittanut. Oli aivan hiljaista, lukuunottamatta vesisateen kohinaa ja pisaroiden ropinaa peltikatoilla.

Säätiedotuksilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Säätiedotukset laaditaan pimeissä toimistoissa, valtavilla tietokoneilla, jotka eivät ole eläissään nähneet aurinkoa tai sadetta, saati muita sääilmiöitä, joita ne meille ennustavat. Meteorologitkin ovat vain hienolla tittelillä varustettuja hyvinpalkattuja henkilöitä, jotka painavat koneen nappulaa ja tuottavat toimistoissaan valtavat määrät virhearvioita ja tonneittain paperijätettä. Meteorologien pitäisi tutkia meteoriitteja; mitä heillä on sään kanssa tekemistä? Mitä sen on edes väliä onko huomenna pouta vai ei?!

Tyttö käveli yksin sateessa. Hän oli selvästi allapäin. Sade putosi tytön hiuksille tehden niistä aivan märät. Hitaasti hän kulki katua pitkin ja katseli kenkiään ja märkää asfalttia. Sade laimensi hänen kyyneliään eikä hän oikeastaan enää itkenyt. Ei hänen tarvinnut, sillä taivas koko leveydeltään itki hänen suruaan.

Aika oli pysähtynyt, vaikka seinäkello oli eri mieltä. Se sanoi tik tak, tik tak, ja yhä tik tak, tik tak. Kelloilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. On oikeastaan täysin älytöntä sitoa tekemisensä kellon osoittimiin. Kellot eivät oikein tiedä, koska aika kulkee ja koska ei. Kellot on rakennettu tikittämään tasaisesti. Niillä ei ole tunnetta ajasta. Ne ovat enemmänkin ajan irvikuvia, uhmaavat ajan vapautta liikkua, ja olla suhteellista.

Seinäkellon hidas tikitys oli vaivuttanut tytön uneen. Hän makasi hiljaa sängyllä, ja hänen hengityksensä oli rauhallinen. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, ja hänen poskensa hehkuivat punaisina. Hänen sateesta kosteat kookoksentuoksuiset hiuksensa valuttivat vesipisaroita vaaleanvihreälle tyynyliinalle. Tyttö varmasti näki jotain hyvin kaunista unta. Näytti kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivää. Välillä hänen suunsa kääntyi ruusuiseen hymyyn, ja hän rutisti tiukemmin pehmoleluaan, joka oli hänellä hyvässä otteessa. Leluankka ei pannut ollenkaan pahakseen tytön halausta. Se nautti joka hetkestä. Oli sen onni että aika oli pysähtynyt, ja tämä hetki oli jäänyt ilmaan leijumaan.

Pian sade oli jo mennyt ohi, ja linnut alkoivat herätä taas uuteen lauluun. Aurinko kurkisteli pilvien takaa, ja välillä se hymyili koko maailmalle. Auringon säteet leikittelivät rohkeasti märällä asfaltilla. Kostea nurmikko kimalteli kun auringon säteet heijastuivat vesipisaroista kaikissa sateenkaaren väreissä.

Takaisin