[ Sisältö | Kirjoitelmia | Taidetta | Valokuvia | Palaute ]

Helsingin valloitus

Olin matkalla Helsinkiin; Viihdyin Helsingissä; Palasin Helsingistä; Ja nyt olen taas lähtöpisteessä, valmiina lähtemään minne tahansa uudestaan.

Kaikki alkoi piipityksestä. Koko maailma oli pysähtynyt kuuntelemaan piipitystä. Luonto pidätti hengitystään samalla, kun minä olin vielä unten mailla. En voinut kuitenkaan jatkaa uniani loputtomiin, sillä ärsyttävä, läpitunkeva, digitaalinen herätyskellon huuto lävisti tiensä läpi unipilvien, jotka oli asetettu suojelemaan viatonta untani. Hetken kuluttua olin hereillä. Tämä hetki oli tavallista hetkeä vain hetken pidempi, vaikka heräämiseni oli yksitoista kertaa vaikeampaa kuin tavallisina kevätaamuina, joihin olen tottunut nousemaan muutamaa tuntia myöhemmin. Aluksi oli vaikeaa edes käsittää, mitä oli tapahtunut. Vastaamattomia kysymyksiä leijaili ilmassa. Miksi heräsin? Mitä nyt tapahtuu? Onko nyt aamu? Mikä on elämän tarkoitus? Mihin tämä maailma oikein on menossa? Minne minä olen matkalla?

Samalla kun aivosoluni lähtivät ottamaan selvää elämän tarkoituksesta - ja kaikesta mikä liittyy yllättäviin herätyksiin, ruumista poistumisiin ja mihin tahansa - jalkani kuljettivat minua huoneesta toiseen, söin aamiaismuroja, kävelin lisää ja pesin hampaani. Jossain vaiheessa minun on täytynyt pukeutua, sillä kun aivosoluni olivat kaikki lähteneet toimittamaan tärkeitä tehtäviään elämän peruskysymysten äärellä, ja kun kolme niistä oli palannut eksyneinä, ne kertoivat minun olevan rautatieasemalla asianmukaisesti puettuna. Tiesin kyllä että minua yritettiin vetää höplästä, mutta aloin vähitellen uskoa tarinaan. En silti yhäkään usko, että juna-asemalla asianmukainen pukeutuminen tarkoittaisi farkkuja ja mustaa tuulitakkia, jossa on valkoista ja oranssia, mutta pääasia oli, että minulla oli vaatteet.

Rakastan matkustamista. Junalla matkustaminen on aivan ihanaa. Ihmisessä on jotain, ainakin minussa on jotain joka nauttii liikkeestä. Sitä ikään kuin pyrkii pysymään liikkeessä, mutta paikallaan. Junassa tämä on mahdollista. Istuessaan paikoillaan etenee hyvän matkaa... ja kovaa. Vaikka kuinka vauhdilla juna kiisi, olisin toivonut sen kulkevan vielä nopeampaa. Liikkeessä on taikaa. Tietysti olisi ollut ikävää olla perillä liian nopeasti, sillä silloin ei olisi kerinnyt nauttia matkasta täyttä aikaa.

Junamatkan päätteeksi saavuimme toiselle juna-asemalle. Se oli Helsingin rautatieasema, ja siitä olisi tyhminkin pystynyt päättelemään, että juna oli saapunut Helsinkiin. Niin minä ainakin asian päättelin, ja myöhemmin päätelmä osoitti tarkkuuteensa. Meitä oli aika liuta Vaasalaisia saapunut yhdellä junalla Suomen pääkaupunkiin. Edustimme itseämme, kouluamme, kotikaupunkiamme ja koko Suomea täällä Euroopan kulttuurikaupungissa. Tarkoituksenamme oli värittää Helsingin typerää harmaata elämää, ja siinä sivussa osallistua useille tanssitunneille, ja vielä lopuksi käydä ottamassa osaa lukiolaisten osuuteen Stadionin kenttänäytöksessä, ja ehtiä takaisin kotiin ennen kuin kukaan ehtisi huomaamaan, että olimme kaikki yhtäkkiä karanneet kotoa. Tietenkään suunnitelma ei ollut täydellinen, mutta se oli sellainen jolla pääsisi koska vain hyvin alkuun.

Heti saatuamme elintärkeät läpyskät, ja ruokaliput sun muut pakolliset tilpehöörit, napsautimme navigaatiolaitteemme päälle, hyvästelimme muun ryhmän ja suunnistimme poikaporukalla Aleksanterin tanssistudiolle. Tietysti vain Mikko toteutti varsinaista suunnistustehtävää, hänhän on maantieteilijä ja navigaatiolaitteena ei parempaa eliötä voisi kuvitella. Tämä laite hakkasi varmasti kaikki kompassit ja digitaaliset vastineet. Olisi totta kai kuvitellut Aleksanterin tanssistudion sijaitsevan Aleksanterin kadulla, mutta meitä ei haitannut koukata ylämääräisen lenkin kautta näkemässä, kuinka eräät nolot tytöt olivat myös väärällä suunnalla, ja joutuivat kysymään neuvoa. Meidänhän ei tarvinnut moiseen alentua. Me vain satuimme salakuulemaan ohjeet kysymättäkin. Elämä oli tehty meille helpoksi.

Ensimmäinen tanssitunti käsitteli Hip-hoppia ja Street-dancea. Opimme tunnissa kaiken mitä aiheesta on tietää, ja osasimme kaikki askeleet ja hypyt, ja lattialla pyörimiset kuin vettä vain. Olimme virtuooseja alusta asti. Voi vain kuvitella millaisia hoppareita niistä pienistä kersoista tulee, jotka olivat samalla tunnilla. Kun jonkin aloittaa nuorena, niin kuin skidit nuoria ovat, niin iän myötä tulee todella taitavaksi. Ihan pelottaa että, niistä saattaisi tulla parempia kuin meistä... Tai ketä minä oikeastaan huijaan? Johan ne olivat sata kertaa minua parempia ja tuhat kertaa Mikkoa, Karria ja Jarnoa taitavampia. Mutta kilpailu ei ollutkaan pääasia, vaan hip-hop tunneille mentiin tietenkin tarkastamaan nuorten tanssijatyttöjen perseet. Hyviä ne olivatkin. Urheilijoilla ja tanssijoilla on parhaat perseet, ja muutenkin hyvät vartalot. Tietysti pitää katsoa, etteivät he polta kaikkia tärkeimpiä rasvakudoksia pois. Silloin lähtee tärkeät muodot. Tytöille pitää sanoa, että ne muistaisi syödä. Ärsyttävintä on tytöt joilla on anoreksia. Se on inhottava sairaus. Vaikka ei se kai tähän mitenkään liity. Joka tapauksessa, lue eteenpäin.

Tanssitunnin jälkeen päätimme käydä majoituspaikassamme, tarkistamassa ettei ryhmämme tytöt olisi käyneet penkomaan tavaroitamme. Pitkän bussimatkan päätteeksi löysimmekin pari malmilaista ehdokasta majoituskouluksemme. Kaikki oli hyvin hiljaista myös koulussa, joka osoittautui oikeaksi paikaksi. Emme olleet uskoa olevamme oikeassa paikassa. Oikeassa paikassa silti olimme, ja ystävällinen siivooja tuli avaamaan meille ovia. Nopeaan löysimmekin omat kassimme, ja siivoojanainen lähti viemään meitä poikien puolelle, toiseen rakennukseen. Harmittelimme joutuvamme jonnekin eristyksiin rakkaista tytöistämme.

Kiiteltyämme siivoojaa oven avaamisista ja yleisestä ystävällisyydestä, me pojat neljistään otimme huoneessamme rennosti, ja söimme vaatimattomia eväitämme, että jaksaisimme kohta pian lähteä jäähallille päivälliselle. Lounas meiltä oli jäänyt väliin. Katselimme ympärillemme, ja aloimme havainnoida, millaista kuvaa nämä huoneessamme asuvat pikku pojat itsestään tavaroillaan viestivät. Tulimme siihen tulokseen, että joko kyseessä oli pieniä tyttöjä pikkupoikien sijaan, tai sitten kyseessä oli sellaisia häiriintyneitä poikia, jotka lukevat hevoslehtiä, ja joista jokaisella oli tyttöjen reppu ja mukanaan ällösöpö pehmolelu. Kaikki oli hyvin tyttömäistä, emmekä olisi tahtoneet olla tekemisissä sellaisten poikien kanssa. Tahdoimme pois.

Pois me lähdimmekin. Kävimme jäähallilla syömässä, ja ennen kuin huomasimmekaan olimme aikataulustamme niin myöhässä, että meiltä jäi Capoeira-tanssitunti väliin. Emme me sitä surkutelleet pitkään. Ainakaan minä en surkutellut pitkään. Jotain meistä saattoi ottaa pahastikin nuppiin, kun jäi hyvä tanssitunti väliin.

Illemmalla palasimme majoituskoululle, jota tässä vaiheessa kutsuttiin jo kodiksi siihen muodostetun tunnesiteen vuoksi. Asioita oli järjestelty meidän poissa ollessamme, ja meille kerrottiin, että saisimme oman huoneen. Huoneen ovessa luki WC. Meillä oli oma WC, joka ei ollut omamme, sillä muutkin käyttivät sitä. Onneksi meillä oli toinenkin ovi, ovi ilman WC-tekstiä. Huone oli hellyttävän pieni, ja siellä oli kaksi piirtoheitintä. Vaikka ei meillä varmasti ollut käyttöä edes yhdelle piirtoheittimelle. Uudessa pesässämme ei ollut huonosti toimivaa TV:tä, josta vain MTV3 olisi näkynyt jotenkin siedettävästi. Eikä siellä ollut tietokoneita, josta olisi näppäimistöt viety piiloon, mutta kaksi piirtoheitintä siellä oli. Ja ne oli pelkästään meille. Koko huone oli yksin meille.

Vaikka huone oli pieni, se ei ollut niin pieni, etteikö sinne olisi mahtunut vielä kolme tyttöä, oman ikäistämme jopa, joten otin vapaudekseni kutsua tiettyä kolmea tyttöä muuttamaan uuteen kotiimme, koska tiesin, että he eivät viihtyneet omassa majoituspaikassaan. Tytöt varmasti muistivatkin vieraanvaraisen tarjoukseni majapaikasta, kun heidät häädettiin tyttöjen puolella nukkumasta Jeesus-lavalta, jossa oli kuulemma tulipalovaara. Ymmärsin että nämä tytöt saattoivat olla kuumia, mutta että aivan tulipalo. No kaikkea sitä joutuu kuulemaan. Keskellä yötä oveemme koputettiin, ja kas siellä oli Tea, Mimmi ja Susanna. Sopu teki huoneessa tilaa, ja kaikille löytyi paikat.

Lauantaina oli kenttänäytöksen harjoitukset. Onneksi ne olivat nopeasti ohi, ja kerkisimme vielä teatteri-ilmaisuun - myöhässä - mutta kerkisimme kuitenkin ennen kuin se oli ohi. Tytöt epäröivät lähteä mukaan myöhässä, mutta saimme heidätkin matkaan. Teatteri-ilmaisun tunti oli hyvin miellyttävä kokemus. Se oli kuin ilmaisutaidon tunti. Siihen kuului itseilmaisuharjoituksia, ja improvisaatioharjoituksia. Erityisesti mieleeni jäi harjoitus, jossa sai ensin purkaa raivoaan toiseen lyömällä ja potkimalla ja karjumalla HEH. Tietenkään potkut eikä lyönnit saaneet osua. Karjahdus osui varmasti. Harjoitukseen kuului toinen osa, jossa sai osoittaa hellyyttä ja ystävyyttä, joten siinäpä oiva tilaisuus tulla halatuksi ja halata tyttöä, ihan vierasta ihmistä. Heti hän olikin jo läheisempi, ainakin vähän.

Lauantain viimeinen tunti oli Jazz-tanssi edistyneille. Edistyneitä me pojat olimmekin, ainakin Jarno ja minä kun Kuula-Opiston Pop/Jazz-muusikoita olemme. Tietenkin piti ajatella myös Karria ja Mikkoa, jotka eivät aihealuetta hallinneet, ja niin päätettiin tasoa laskea. Meidän lisäksi muita koko tunnilla ei ollut. Vain yksi Helsinkiläinen akrobatiatunniltaan eksynyt tyttö liittyi seuraamme.

Sunnuntaina oli aika lähteä kotiin, sinne kotiin joka on Vaasassa. Oli määrä palata huomiota herättämättä Vaasaan. Tehtävä oli suoritettu. Helsinki oli koko viikonlopun ollut täysin lyskalaisten armoilla. Olimme näyttäneet koko kulttuuri-Euroopalle kuinka me osaamme tanssia rockia ja sambaa. Tiemme vei hampurilaispaikan kautta asemalle, jossa junaa sopii kohteliaasti hetken odottaakin. Haikein mielin jouduimme jättämään Helsingin taaksemme. Hyvästi Helsinki. Nähdään taas huomenna tai viikon päästä... tai ensi kesänä.

Takaisin