[Finnish] [ Sisältö | Kirjoitelmia | Taidetta | Valokuvia | Palaute ]

Äidinkieli

Kirjoitelma 13.5.2000

2e Harri Järvi

Minä kirjoittajana

Jouduin taas odottamaan inspiraatiota, se täytyy myöntää. Muutenkin olin jo hieman stressaantunut kasaantuneista, ja kasaantuvista koulutöistä. Koskaan ei inspiraatio varsinaisesti saapunutkaan. Mietin muutamaa otsikkovaihtoehtoa, joita pidin parhaina ehdokkaina. Olin ikään kuin päättänyt, että en vaivaudu kirjoittamaan viikolla, kun siitä ei kuitenkaan tulisi mitään. Ei siitä mitään tullut lauantainakaan, ja sunnuntaina luin kirjaa, kunnes nukahdin. Ikävistä sattumista huolimatta olen kirjoittaja, ehkä jopa kirjailija tai taiteilija jonain päivänä.

On ihmeellistä kuinka vähän kirjoitan siihen nähden, kuinka paljon kirjoittamista arvostan. Oikeastaan pidänkin kirjoittamisesta. Kun pääsen vauhtiin, vain kirjoitan ja kirjoitan. Tai en ehkä sittenkään: minä kirjoitan ja kumitan, pyyhin ja raapustan, kunnes paperi on puhki, eikä siinä ole enää monta sanaa, jotka olisivat lukemisen arvoisia. Silti joskus se mitä sain paperille oli paljolti se mitä halusin tai enemmän. Tai sitten se on jotain muuta.

Äidinkielen opettaja kinuaa aina lisää sisältöä, vaikka itse yritän karsia sanomisiani. Minulla on jokin täydellisyyskompleksi. En tahdo kirjoittaa sanaakaan, koska koen oikeiden sanojen löytämisen mahdottomaksi. Joskus on kuitenkin pakko käydä toimeen, jos tahtoo saada jotain aikaan. Silloin on kuitenkin tajuttava se, että teksti ei voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. On antauduttava suoltamaan mitä surkeimpia sanoja, jotka jonoissa, riveissä ja pinoissa muodostavat joka tapauksessa yksittäisiä kappaleita hienomman kokonaisuuden. Tärkeintä ei olekaan lopputulos vaan luomistyö, sillä ilman ponnistuksia ei tule tulosta ollenkaan.

Kun nyt kouluaineista puhutaan, voin kertoa lisää totuuksia. Lyhyt aine on miljardi ja puoli kertaa parempi kuin puuttuva aine. Lyhyt aine on sata ja yksi kertaa parempi kuin liian pitkä aine. Lyhyt mieltä kutkuttava novelli on neljäkymmentäyhdeksän kertaa parempi kuin parhain aineeni koskaan. Silti sellaisesta lukion äidinkielen kurssilla saa puolitoista numeroa huonomman numeron. Tämä on totuus. On onni etten kirjoita vain koulua varten, vaikka se onkin erinomainen piiska. Onneksi olen kehittänyt itselleni tähän ikään mennessä jo sen verran taitoa ymmärtää taidetta, että osaan arvostaa omaa novelliani itse enemmän kuin opettajat. Toki välitän opettajista, erityisesti muistan tietyn yläasteen äidinkielen opettajan, joka oli erittäin kannustava. Hän antoi korkeita arvosanoja hyvistä yrityksistäni. Olen varma, että joistain aineista hän piti oikeastikin. Niillä ajoilla on ollut vaikutusta suhtautumiseeni kirjoittamiseen.

Jonain päivänä vielä yllätän opettajan kirjoittamalla niin pitkän ketjun käsittelykappaleita ja siitymäkappaleita ja aloituskappaleita ja lopetuskappaleita ja kappaleita vailla määrettä ja muuta, että hän ei millään voi vaatia vielä lisää sisältöä. Silloin hän neuvoo minua keskittymään olennaiseen, kirjoittamaan selkeämmin, rönsyilemättä pommittaen aihetta, kirjoittamaan otsikosta... Ja sitten en enää kirjoitakaan, en ollenkaan, en runoile enkä satuile. Tarpeeksi on tarpeeksi. Lukiossa kirjoittamisesta 99% on tähdännyt selkeästi pelkästään ylioppilasaineeseen. Kaunokirjallisia taitojaan opiskelija harjoitelkoon muualla. Yksi novelli on kirjoitettu ja se siitä. Olisi kuitenkin hienoa oppia ilmaisemaan itseään luovasti ja löytämään ilmaisutapansa.

Ilmaisutapoja minulla on itseasiassa useita, joitakin omia, joitakin lainattuja. Viime aikoina olen ilmaissut itseäni runoilla. Kirjoitin äskettäin rakkaudesta, ja kirjoitin välittämisestä. Lähetin juuri sähköpostia ja maalailin runonsäkeitä vihkoon, joka voisi olla päiväkirja, mutta joka ei ole, sillä päiväkirjaan kirjoitetaan päivittäin. Käytän tätä vihkoa vain silloin kun on aivan pakko. Muulloin en viitsi. Ilmaisutapani joka mediassa - niin vihkossa (joka ei ole päiväkirja), kuin sähköpostissa, IRC-keskustelussa, konseptilla, puhelimessa kuin kasvotustenkin käydyssä ilmavälitteisessä jutustelussa tai konsultaatiossa - on outo ja omaperäinen. Minua on helppo ymmärtää väärin ja vielä helpompi olla ymmärtämättä ollenkaan. Yritän kehittää siitä vielä jotain hyödyllistä, ja olen matkalla.

Aina löydän jotain mihin voisi tarttua, mistä voisi kirjoittaa. Ymmärrän kyllä hyvin miksi jotkut kirjailijat käyttävät haamukirjoittajia. Kirjoittaminen osaa olla todella vaikeaa joskus. Vuosia sitten, taisin olla alle kymmenen vanha, tahdoin kirjoittaa kirjan. En tullut ajatelleeksi kuinka uskomattomasti kokonainen kirja olisi vaatinut työtä ja naputtelua sillä vaatimattomalla nopeudella jolla mekaanista kirjoituskonetta yhdellä sormella naputtelin. Minulla ei ollut edes kuvaa tapahtumien kulusta eikä aavistustakaan juonesta tai tunnelmasta. Tahdoin vain luoda kirjan. Ja hyvinhän se lähtikin käyntiin, kunnes pääsin sivun loppuun, missä vaiheessa tarina oli jo hyvin käsittämätön.

Nykyään aina välillä pääni on täynnä ajatuksia ja ideoita juonenkäänteiksi ja tiedän tarkalleen millaisia tunnelmia haluaisin kirjani välittävän. Tai ehken haluaisi kirjoittaa kokonaista kirjaa, mutta novellisarjoja tai sen sellaisia. Mielikuvitus kykenee herkästi luomaan kauniita maisemia ja uusia maailmoja, joista voisin kirjoittaa, mutta kun en osaa. Pienenä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mistä kirjani kirjoittaisin, mutta se ei menoa haitannut. Jos nyt vielä pystyisin kirjoittamaan samalla rohkeudella ne ajatukset - joita minulla nyt on - paperille, olisin tuottelias kirjailija.

Jatkossa aion kokeilla erilaisia kaunokirjallisia tekniikoita ilmaisuun, kuten novelleita ja runoja, vaikka koulu ei niihin rohkaisekaan. Minua vain kiehtoo ne enemmän kuin kuivan asialliset aineistoainetyyppiset jutut. Jos mahdollista yritän yhdistää piirtämisen, kirjoittamisen, musiikin, ja teknologian. Tavoitteena on toteuttaa ylitaidetta, jota saattaisin julkaista massoille ilmaiseksi kotisivullani. Kunpa vain saisin kannustusta.




Takaisin


Harri Järvi <habazi@yahoo.com>
Sivua muokattu viimeksi 20 elokuuta, 2000