[ Sisältö | Kirjoitelmia | Taidetta | Valokuvia | Palaute ]

Nuoruuden tuntemuksia

Nuoruus on myllerrysten aikaa. Tuntuu kuin aika ei riittäisi, on tarve repiä itseään joka suuntaan. Keväisin Aurinko sanoo: "Tee se!" Talvella on pimeää. Koskaan ei tiedä, miten pitäisi olla, miten tulisi elää, ja kun luulee jotain löytäneensä, sen hukkaa, sillä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että nouruudesta ei saa otetta. Milloin on itse hukassa, milloin on ajatukset hajallaan, milloin on liian väsynyt edes olemaan, tai milloin on joku onnistunut istuttamaan omaksi luulemiaan ajatuksia toisen päähän. . . milloin mitäkin, ja kaikki kuuluu nuoruuteen. Ei se olisi elämää, jos asiat eivät näin olisi.

Nuorilla on monenlaisia ajatuksia maailmasta, jossa he elävät - tai paremmin maailmasta, jossa he kuvittelevat elävänsä. On turha luulla, että he kertoisivat kellekään, mitä he oikeasti ajattelevat. Kysyypä sitä keneltä tahansa nuorelta niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin "kuinka voit" niin ei varmasti kerro hän, millainen on vointi. Hän sanoo hyvää tai huonoa, mutta ei hän tiedä, mitä se tarkoittaa. Eikä se mitään tarkoita. Lisäksi nuoret kuin vanhemmatkin ovat kovia valehtelemaan. Toisin kuin aikuiset ihmiset, nuoret eivät valehtele tahallaan. Eivät he voi sille mitään, että heidän elämänsä on yksi iso valhe. Näin on useimmissa tapauksissa. Siksi siis olisi sopivaa suhtautua varauksin seuraaviin mietteiden pätkiin, joita minun on määrä lainta ja hieman ruotia. Muutama kirjailija on näitä ajatuksia aikoinaan nuoruuden hämmentävässä epätietoisuudessa paperille saattanut.

Marja-Liisa Vartio kirjoitti kirjeessään 18-vuotiaana: "Lakkaamatta koetan päästä selville siitä, mikä olen." Toki tämä osoittaa tiettyä kypsyyttä, mutta on pakko huomauttaa, että lähtökohta on täysin väärä. Kirjoittaja luulee olevansa jotain, eikä silti tiedä mitä on. Hänellä on yleinen harhakäsitys siitä, että ihminen olisi jotain jo valmiiksi - ikäänkuin itsestään. Se kuitenkin pitää paikkansa vain niin pitkälle, että voidaan sanoa että ihminen on ihminen, isänsä ja äitinsä lapsi, veljensä sisko tai siskonsa veli sekä yhteiskuntansa uhri. Tästä eteenpäin nuoren on tarkoitus tehdä itsestään sellaisen, kuin hän haluaa olla, ja olkoon hän hyvä siinä. Sen saa totta kai kuulostamaan liian helpolta, mutta minkäs teet.

Vartio jatkaa kirjeessään, että hänestä aikuistumispyrkimyksestä huolimatta tuntuu, kuin hän ei koskaan kasvaisi aikuiseksi. Hän kertoo pysyvänsä "aina läpsena, hikuan 'avuttomana ja outona' muiden joukossa." Se on melko yleistä, mutta silti liian harvinaista. Mielestäni sisäisen lapsensa ei saisi koskaan antaa kuolla. Lapsilla on aina toivoa. On hyvä säilyttää vähän naiviutta, vähän iloa ja vähän uteliaisuutta aikuisuuteen, eikä välttämättä niin vähääkään. Aikuiseksi ei ole pakko kasvaa, lapseksi ei täydy jäädä. Voi olla molempia. Aikuistuminen saattaa kuitenkin tapahtua ajallaan, oli se sitten onni tai menetys. Aina sille jotain mahtaa, jos on voimaa taistella.

Kirjoittaessani nuoruudesta en voi millään välttyä kirjoittamasta vastakkaisuuksia. Osaksi se tietysti johtuu aiheen mutkikkuudesta, mutta osiltaan myös yleisestä skitsoudesta, niin sanotusta perssonan jakautumisesta. Tunnen Vartion tavoin, "-- kuin olisin sata eri ihmistä ja luonnetta yhdistyneenä".

Toiset odottavat minulta tiettyä käyttäytymistä, ehkä jotain mihin he ovat tottuneet, tai jotain imagoni perusteella. He tarkkailevat pukeutumistani, eleitäni ja sanojani. Minulle oletetaan tietty rooli. En sittenkään ole sellainen, miksi muut minut kuvittelevat. Eri hetkinä pintaan nousee eri luonneyhdistelmiä. En ole vakaa, nekä toivo pysyväni muiden minulle luomassa muotissani. Se ei ole minun. Ajoittain koen joka tapauksessa velvollisuuksia sitä kohtaan. Niin, kyllä se on ristiriitaista.

Pentti Saarikoski kirjoitti päiväkirjassaan niin ikään toisten asettamista odotuksista. Saarikosken toivottiin olevan kuin sukunsa, ihminen, jollaista kunnioitetaan. Vaan Saarikosken Pentti, jostain syystä, tahtoi olla erilainen, kunnes oli niin erikoinen, että tahtoi olla tavallinen. Vaan harmikseen hän huomasi olevansa erilainen, eikä paluuta enää ollut. Tämä tarina on kaihoisan surullinen, mutta ei varmasti ainoa laatuaan.

Niin monta on surullista tarinaa nuoruudesta. Satu Koskimies surkutteli 18-vuotiaana päiväkirjassaan, kuinka hän oli alkanut tuntea enenevissä määrin ikävän oloista yksinäisyyttä. Hän kertoo, kuinka hän etääntyy vanhemmistaan ja kuinka elämä on kaikin tavoin vaikeaa ja pelottavaa. Nuoruudessa elämän myllerrykset ovat valtamerimyrskyjä, eikä mitenkään voi tietää: "Mitä minun on tehtävä, että osaisin elää oikein?"

Elää voi oikein, ja elää voi väärin. Rajaa välissä ei ole. On vain toivottava, että sattuisi olemaan oikealla puolella. En usko, että voi elää väärin, jos tuntee olevansa onnellinen. Siksi itse pyrin onnellisuuteen.

Aurinko kannustaa minua,
ja siten onnistun.

Takaisin